Hoitoa, avohakkuita vai suojelua?

Monimuotoisen metsän monimuotoisen hoidon jäljet Pirkkolassa. Puut ovat siistissä pinossa, vaikka Rakennusvirastosta vakuutetaankin, ettei Helsingin metsillä ole tuottotavoitteita.

HeVi:n ja Vihreän eduskuntaryhmän keskustelutilaisuuteen ”Hoitoa, avohakkuita vai suojelua” Helsingin metsänhoidosta eduskunnan lisärakennuksen kansalaisinfoon torstaina 8.5. klo 16.30-18.30 oli kokoontunut kymmeniä ihmisiä, jotka olivat lähes yksimielisiä siitä, että Helsingin metsissä ei tarvita avohakkuita ja että Helsingin metsänhoito pitäisi siirtää Rakennusvirastolta ympäristökeskuksille.

Tilaisuuden kokoonkutsujana toimi herttoniemeläinen kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto, joka monien muiden helsinkiläisten tavoin on kauhistunut siitä, että lähimetsä kettuinen ja lintuineen on menetetty. Puheenjohtajana toimi tutkija ja kaupunkimetsäaktivisti, Helsyn puheenjohtaja, Helsingin Vihreiden viheraluetyöryhmän toinen puheenjohtaja Kati Vierikko.

Rakennusviraston Tiina Saukkonen todisteli, että metsänhoito ja luonnon monimuotoisuus eivät ole ristiriidassa keskenään ja että metsänhoito perustuu asukasmielipiteeseen, jota luonnonhoidon suunnitelmaa laadittaessa koordinoi Helka. Kuitenkaan, Kaupunkimetsäliikkeen ja Laajasalon asukasyhdistyksen Toni Amnellin mukaan kaupunginosayhdistykset eivät kattavasti edusta asukasmielipidettä, ja lisäksi mielipidekyselyt ovat ohjailevia, jolloin mahdollisuudeksi jää ottaa kantaa vain valmiiksi annettuihin vaihtoehtoihin, jotka kaikki siunaavat metsän siistimisen turvallisuuden nimissä.

Helkan Maija Sipilä puolusti rakennusviraston kantaa, jonka mukaan metsänhoidossa huomioidaan paitsi luonnon monimuotoisuuus, myös mielipiteiden moniarvoisuus. Sipilän mukaan luonnonsuojelijat eivät saisi hallita keskustelua liiaksi, ja Saukkonen olisi kaivannut tilaisuuteen moniarvoisempia näkemyksiä. Toisaalta Kaupunkimetsäliikkeen Martti-Tapio Kuuskoski korosti sitä, että maallikkoasukas ei voi argumentoida asiantuntija-metsänhoitajaa vastaan, joka piiloutuu asiantuntijadiskurssinsa taakse.

Kaupunkiekologi Kaarina Heikkosen mukaan lahopuut ovat linnuston – etenkin tikkojen – kannalta tärkeitä, ja niitä jätetään Saukkosen mukaan metsiin aina kun mahdollista. SLL:n metsävastaava Risto Mustonen totesi, että noin 20-25 % Suomen lajistosta on riippuvaisia lahopuista, jotka pitäisi jättää Helsingissä metsiin, kuten esimerkiksi Vantaalla tehdään. Kaupunkimetsäliikkeen Anna-Liisa Mattsoff ja Yleisten töiden lautakunnan Jussi Heinämies peräänkuuluttivat lisää vanhoja puita kaupunkimetsiin, jotta luonnonhoidon suunnitelman monimuotoisuuden tavoite toteutuisi.

Metsien pitäisi antaa uudistua luonnonmukaisesti, tähdensi tutkija Susanna Lehväsvirta. Kuitenkin Saukkosen mukaan metsänhoidon tavoitteena on taata elinvoimaisia metsiä myös tuleville sukupolville ja että paikoin metsiä kaadetaan, jotta ne voitaisiin ennallistaa esimerkiksi niityiksi ja jotta päästäisiin eroon puutaudeista ja sienistä. Aukkohakkuuiden tilalle istutetaan usein uusia puita ja puulajeja, totesi Saukkonen. Mustosen mukaan tämä tietää kuitenkin uusia paikalliseen ekosysteemiin sopimattomia tauteja ja loisia. Mattsoffin mukaan metsän uudistuminen kestää 40-50 vuotta, ja Vantaan Vihreiden Kimmo Jääskeläinen totesi, että taudit ja sienet kuuluvat metsään, ja luonto hoitaa itse itsensä.

Saukkonen väitti, että Helsingissä ei ole täysin luonnonvaraisia metsiä, ja ihmisen kädenjälki näkyy jo kaikkialla. Risto Mustosen mukaan juuri tällä perustellaan hakkuut, jotka Kuuskosken mielestä ovat hygienian korostamisessaan arjalaishenkisiä. Luonnonsuojeluohjelmassa suurin osa arvokkaista metsäalueista sijaitsi Haltialassa ja Viikissä.

Kaupungin tiivistyminen aiheuttaa Saukkosen mukaan lisääntyvää virkistysalueiden käyttöpaineita, ja virkistysalueita pyritään hoitamaan puistomaisesti, lisäten avoimia näkymiä. Saukkonen väitti, että asukkaat haluavat hyvinhoidettuja virkistysmetsiä ja ettei tämä olisi ristiriidassa luonnon monimuotoisuuden kanssa. Kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluodon mukaan metsänhoito on kuitenkin käytännössä johtanut siihen, että esimerkiksi Herttoniemessä metsästä on tullut tuulitunneli, jossa metsän huminan sijasta kuunnellaan polttomoottoreiden räminää.

Alanko-Kahiluodon mukaan Helsingin metsänhoitoa luonnehtii periaatteiden ja käytäntöjen kohtaanto-ongelma, jossa edes korkein virkamiesjohto ei ole tietoinen kentällä suoritettavan metsänhoidon käytäntöjen poikkeavan julkikirjatuista periaatteista. Saukkonen kielsi tämän kohtaanto-ongelman.

Tilaisuuden perusteella voidaan kuitenkin puhua paitsi edelläkuvatun kaltaisesta kohtaanto-ongelmasta, myös asukasmielipiteen ja metsänhoitokäytäntöjen kohtaanto-ongelmasta, samaten Rakennusviraston väärinymmärtämästä virkistysmetsän määritelmästä, jossa kaupunkiin sopivat vain hoidetut puistot ja metsiä hoidetaan vanhoin talousmetsänhoidon käytäntein.